-

Meille kuuluu tasan sitä mitä blogillekin.
Koko talvi on mennyt jotenkin säästöliekillä, treenaaminen on ollut hävettävän minimaalista ja ollaan keskitytty lähinnä lenkkeilyyn ja taitojen ylläpitämiseen. En ole käynyt hallilla treenaamassa kuin ehkä kerran tänä vuonna johtuen jatkuvasta karanteenissa olosta kennelyskäepidemian takia. Uudi ei siihen onneksi ole sairastunut (ainakaan ei ole oireillut), mutta se on aina nenutellut jonkun kanssa jolla on se ollut tai joka on tavannut jonkun jolla se on ollut -> 2 viikon karanteeni. Laskee motivaatiota kun pitää treenata joko pihalla tai kotona nyhjäten kovissa pakkasissa, mutta kyllä se pitää myöntää että on se motivaatio muutenkin ollut itseltä kateissa. Vasta nyt kun aurinko alkaa taas paistaa jopa melkein päivittäin (lämpimästi!) ja lumen melkein kuulee sulavan, se motivaatio taas nousee jostain. Pakko ottaa itseään niskasta kiinni, nyt aletaan taas treenata säännöllisesti ja suunnitelmallisesti. Jotain möllitokoja olen katsellut netistä, mutta eihän niitä ikinä ole sopivaan aikaan sopivassa paikassa.

Uudilla on taas jokin vaihe meneillään. Jokin "minua kiinnostaa kaikki paitsi sinä"-vaihe. Positiivista siinä on se, että nyt huomaan että sillä on oikeasti hallinta kuitenkin kunnossa. Vaikka sitä ei kiinnosta, se ei tarjoa kontaktia kovin ahkerasti eikä kuuntele "katos ur tännepäin"-kehotuksia, se tottelee silti jos sitä oikeasti käskee. Se tulee automaattisesti luokse lenkillä vaikka sillä olisi mieli jossain muualla - mitä se ei todellakaan tehnyt ennen tällaisten jaksojen iskiessä. Eli voin sanoa että ainakin siinä tavoitteessa ollaan nyt onnistuttu! Ainahan kaikessa on parannettavaa, mutta olen tällä hetkellä hyvin ylpeä pikku urksista.

Ainiin, ja silmäpeilauksessakin viimeinkin käytiin - tulos oli erinomainen (täysin terveet), mutta samaa en voi sanoa tuon käyttäytymisestä siellä. Sen yhden eläinlääkärikerran jälkeen kun sille laitettiin kc nenään, se on pelännyt ihan järjettömästi eläinlääkäriä. Odotushuoneessa alkoi jo pikkuinen tärinä, yritin siinä itse rauhoitella ja olla itse mahdollisimman rento ja menihän se lopulta makuullekin. Vaan hohhoi kun nostin sen pöydälle, se sai paniikkikohtauksen ja rauhoittui vasta pitkän ajan kuluttua kun sitä piteli kunnolla vain paikoillaan. Ja kun se ei enää rimpuillut, se kiljui niin kuin eläinlääkäri olisi siinä hiljalleen sitä teurastanut - oikeastihan se siis tuskin koski Uudiin. Kun hirmuinen toimenpide oli ohitse ja laskin sen lattialle, se oli jo enemmän ok ja jopa söi hoitajan tarjoamia nameja, istui siliteltävänä yms. Se pöytä on siis se suurin ongelma, ei ne ihmiset. Pakko ilmeisesti palata ihan perus käsittelyharjoituksiin myös stressaavissa tilanteissa ja etenkin pöydälle nostettuna. Nyt kun rupesin miettimään, sitä ei varmaan ole pitkiin aikoihin kukaan täysin tuntematon käsitellytkään.
Pitänee vielä mainita sekin, että Uudista on tullut yhä vain aikuismaisempi käyttäytymisessään muiden kanssa. Se suhtautuu mm. pentuihin kuin vanha kärttyinen täti; ne ovat ok ja saavat tallustella siinä lähistöllä, kunhan eivät kisko häntää/tassuja/kaulanahkaa, yritä syödä sen ruokia, ottaa sen leluja tai tehdä muuta yhtä typerää ja lapsellista. Ruoastaan ja leluistaan se irvistelee jos tarpeeksi lähelle tulee, kaulan ja tassujen nyhtämisestä se vain lähtee karkuun. Itse olen ihan tyytyväinen, koska se tulee kuitenkin niiden kanssa toimeen eikä tarvitse pelätä että se purisi, ja pihalla se kyllä rallittaa edelleen mielellään kaikkien kanssa. Ihmisiä se rakastaa edelleen ja olisi rapsuteltavana mielellään vaikka kolme tuntia putkeen, mutta en enää uskaltaisi antaa muiden ottaa siltä ruokaa suusta tms (ei sillä että vieraiden tarvitsisikaan ottaa) - ei se minulta mitään puolusta, mutta en enää luota etteikö se vierailta tai edes muilta tutuilta puolustaisi.

Kuvia ei taaskaan ole. Kännykällä onnistuin ottamaan tänään jonkinlaisia (huonolaatuisia) kuvia pellolta, mutta se johto on edelleen jossain näkymättömissä.