Liebster

Kiitoksia tästä Kielan omistajalle, vaikkakin huomasin tämän vähän myöhässä! En ole vähään aikaan käynyt bloggerissa ollenkaan enkä tietenkään ole tajunnut katsoa että olisiko linkeissä Uudinkin blogi.

Kyseessä on siis useammassakin blogissa kiertänyt Liebster-palkinto. "Liebster tarkoittaa rakkain tai rakastettu, mutta voi myös tarkoittaa suosikkia. Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa."

Liebster-palkinnon & haasteen säännöt:
1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset joille jätit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.

Tämähän on kiertänyt jo pidemmän aikaa niin monen blogissa, että valinta alkaa olla vaikeaa. Heitän tämän siis vain kolmelle blogille: Ruuti/Lotta, Nana ja Fasu/Zim, halusitte tämän tai ette :D

 

Takaisin siihen mihin jäätiin

Uudi on vähän päässyt jo treenailemaan hallillekin, vaikka meno onkin vähän vajavaista ja se seuraaminen melkoista vaappumista ja erkanemista. Tehtiin tunnilla liikkeenohjaajakurssiin liittyen liikkurointeja toisten koirilla, ja myös Urpo pääsi liikkurointikoiraksi ja saatiin samalla kokeenomaista treeniä - joka meni ihan päin ryteikköä ja lujaa. Joko parin kuukauden totaalinen treenitauko on savustanut kaikki opitut asiat pois Uudin mielestä, sillä oli omituinen päivä tai jotain muuta. Tiedän, että se osaa todellakin kokonaisia liikkeitä eikä halli ollut edes vieras paikka. Ainut asia mikä siltä suunnilleen onnistui oli ehkä luoksepäästävyys ja paikallamakuu. Seuraamisessa se erkanee (tehtiin tosi lyhyt pätkä koska ei jaksa pitkään) ja tällä kertaa myös kontakti rakoili, maahanmeno oli hidas (tiedän, fyysisesti vaikeaa) ja se nuuski maata, luoksetulossa jättäessäni sen istumaan se karkasi vieressään olevan jonkun lehden luo haistelemaan, seisomisessa se pysähtyi mutta kääntyessäni näin että se ihan antaumuksella haisteli maata hitaasti ympäriinsä löntystellen. Ihan kuin sana "seis" ei tarkoittaisi mitään. Pahin oli ehkä hyppy (joka tehtiin siis yhdellä laudalla, että saadaan kuitenkin se idea siihen): kyllähän se lähti, mutta ei edes kääntynyt eikä todellakaan seisahtunut vaan haisteli maata - paitsi parin toiston jälkeen seisahti esteen etupuolelle. Mitä??? Kaikki se osaaminen on vain haihtunut ja tilalle tullut haistelu. En voisi uskoa että se johtuisi ainakaan minun rauhoittelustani siksi että olisin hermostunut, sillä Uudin mokaamisista huolimatta minulla ei ärtymystaso noussut tippaakaan vaan pyrin olemaan rento ja iloinen.

Tästä johtuen treenasin sitten vain lähinnä liikkeiden välejä, joita kyllä muutenkin pitää ehdottomasti harjoitella. Minulla ei ole aikaisemmin ollut mitään rutiinia tai selvää ehdollistamista mihinkään tietynlaiseen kehuun josta saa palkkaa, mutta nyt olen alkanut taputtamaan sitä rintaan pari kertaa samalla kun palkkaan ja kehun. Yleensä ongelmana on ollut myös se, että vapaa-sanan kuullessaan Uudi iskee vain kuononsa maahan (etenkin hallilla), eli sitä pitää todella treenata. Tein muutamia toistoja niin, että käskin sen vain sivulle ja "lopetin liikkeen" kehulla, taputuksella ja vapautuksella, käskin sen kulkemaan vapaamuotoisesti vierellä seuraavan liikkeen muka-aloituskohtaan ja käskin uudelleen sivulle ja siitä taas vapautus ja samaa uusiksi. Siirtymisessä palkkasin aina kun piti kontaktia pidempään ja etenkin jos katse kävi maassa, mutta kuono ei seurannut mukana vaan päättikin tarjota kontaktia. Hyvin se lopulta kuljeskelikin mukanani ympäri hallia pitäen ihan kivasti kontaktia.

Koska ensimmäinen paikallamakuu onnistui erinomaisesti (vaikka rivistä lähti pari koiraa ja viereinen nousi seisomaan, jolloin kävin kylläkin palkkaamassa), halusin vielä hankaloittaa sitä ja laitoin sen makaamaan melko keskelle samalla kun ympärillä oli pari koiraa treenaamassa mm. hyppyä. Koska se onnistui erinomaisesti ja U piti jopa kontaktia koko ajan, halusin koetella vieläkin sen rajoja ja kestävyyttä ylivaikeilla harjoituksilla; Ruutin luoksetulo Uudin naaman edestä ja Uudin vierestä samaan rintamasuuntaan. Halusin kuitenkin minimoida epäonnistumisen, joten matka oli huomattavasti lyhyempi kuin normaalisti. Uudi suoriutui kuitenkin ihan erinomaisesti! :) Ainoa pikku lihasnykäys oli siinä kun Linnea kutsui Ruutia, mutta kyynärpäät pysyivät maassa. Treeneistä jäi siis ihan kiva fiilis, vaikka alkuun tuntui aivan toivottomalta.

Olen myös huomannut itsessäni uuden piirteen: oikeasti haluaisin ihan kamalasti tokokokeeseen Uudin kanssa. Kuitenkin aivoni reagoivat alitajuisesti siihen, että se ei ole mahdollista vielä vähään aikaan. Olen ihan varma, että sitten kun se taas olisi ehkä mahdollista niin minuun iskee paniikki :D

Pupulaukkaa

Hidas päivitystahti johtuu siitä, että mitään erityistä ei tapahdu. Uudi jumppaa, kuntoutuu ja edistyy. Pari päivää sitten se kävi ensimmäistä kertaa urheilukentällä juoksemassa, ja huomasin taas että mikään ei ole ehkä ihanampi näky kuin täysillä rallittava koira. Sehän ei ole juossut kunnolla nyt reiluun kuukauteen (syystä että en ole uskaltanut päästää sitä menemään vielä kunnolla, ettei se kaatuisi), mutta nyt päätin uskaltautua. Uudi juoksee jo ihan älyttömän hyvin, vaikka onhan se melko vajavaista, paljon hitaampaa ja välillä melkoista pupulaukkaa, mutta kuitenkin juoksua. Omituinen juoksutyyli (ns. pupulaukka) aiheutuu osaltaan varmasti myös lihasjumeista (jotka taas johtuvat vielä erikoisesta ja huonosta kävelytyylistä), joita olen yritellyt selvitellä fyssarilla ja fyssarin luvalla vähän myös kotona.
   Tokoa en ole paljonkaan treenannut, johtuen ihan siitä että Uudin fysiikka ei vaan tunnu vielä riittävän siihen. Seuraaminen tuntuu ihan ylivoimaisen vaikealta, kun pitäisi samaan aikaan katsella ylös ja kävellä suoraan - ja tiedän että se todellakin osaa seurata, eli pistän sen ihan surutta tuon halvaantumisen piikkiin. Tietenkään myöskään istumiset ja maahanmenot eivät ole mitenkään puhtaita ja täydellisiä, mutta treenaan niitä silti "huvikseen" lihastreeniä ajatellen.

Todisteita juoksevasta Urposta (ja kaikki taas Linnean ottamia):

Tilannekatsaus

Uudin loukkaantumisesta on nyt reilu kuukausi, ja sen tilanne näyttää todella hyvältä. Noin viikko sitten kävely alkoi jo sujua vähän helpommin hieman heikommalla tuella (ensimmäiset viikot jalkoja piti itse liikuttaa), ja tällä viikolla en ole käyttänyt Uudilla enää ollenkaan valjaita. Se on kaatunut edelleen parisen kertaa kun olen itse ollut liian hidas ja Uudi taitoihinsa lähden liian nopea - lähinnä siis kun olen erehtynyt kutsumaan sitä luokse (enkö jo ole oppinut ettei sitä saa kutsua innokkaasti ;D) tai se on rymissyt kynnykset liian nopealla vauhdilla. Olen myös antanut sen jo kulkea etuovella olevat matalammat pari porrasaskelmaa itse molempiin suuntiin, mutta taka"terassilla" olen ilkeästi nostanut sen vaikka se olisi kyllä kovasti sitä mieltä, että minä itte. Muutenkaan tuo vatipää ei tajua yhtään missä menee raja, jos edessä on jokin este niin senhän yli kuuluu hypätä vaikka juuri halvaantuneena - eikös niin? Leikkimisenkin kuuluisi Uudin mielestä sujua vanhaan malliin, joka tarkoittaa siis voltteja ja epämääräisiä tasajalkaloikkia suoraan ylöspäin. Ainakin tiedän, etten vie tuota metsään itseään telomaan ennen kuin se hallitsee jalkansa yhtä hyvin kuin ennenkin.

 Sen verran kuin kuvista nyt voi hyvin kävelyä nähdä, niin näistä näkee että kyllähän se aika sujuvasti jo kävelee (ei mitään liioiteltuja ruumiin kiertymisiä tms), mutta etenkin viimeisestä kävelykuvasta näkyy jalkojen liioiteltu nostelu. Myöskin etenkin kovaa mennessä Uudi keikkuu puolelta toiselle ja enemmänkin loikkii eteenpäin, mutta parin viikon takaiseenkin edistys on huomattava! Istuminen on omituinen ja vähän töksähtävä, enkä ole varmaan pahemmin sen nähnyt nyt istuvan vapaaehtoisesti, vaan ennemmin se menee suoraan makuulle.

 

Seisomiskuvana tämä on sinällään huono, että kyllä se seisoo paremminkin - mutta tästä näkyy tuo vasen lapa johon olen aikaisemminkin jo kiinnittänyt huomiota. Se siis jotenkin "painuu" sisäänpäin, ja sen huomaa todella hyvin etenkin Uudin maatessa tietyllä tavalla. En ihmettele yhtään (vaikken tiedäkään tarkkaan mistä johtuu), koska molemmat vasemmat jalathan ovat ne heikommat ja olivat pahemmin halvaantuneet. Varmasti Uudin seisomisessa tai liikkeissä on tällaisia pieniä omituisuuksia vielä pitkään, kun kroppa ei täysin toimi ja jotain puutteita yritetään korvata muuttamalla jonkin toisen kehonosan asentoa tai liikkeitä toisia helpottamaan.

Vasemmissa jaloissa ei ole vieläkään reaktiota jalkojen asentoon, joten ei ole harvinaista löytää Uudia jostain seisomassa näin. Kuitenkin sekin paranee jatkuvasti ja kävellessä tassut enää harvoin jäävät väärinpäin. Enemmänkin tassut jäävät väärinpäin jos Uudi on väsynyt, se seisoskelee pitkään tai tassu asetetaan väärinpäin. Onhan se toisinaan jo itsekin korjannut tassunsa oikeinpäin, mutta on niitä saanut itsekin olla vielä usein korjaamassa.

Melkein päätön Uudi

Mistähän sitä aloittaisi. Viime viikot ovat olleet hieman erilaisia ja jotain muuta kuin mitä toivoisi.

Pari viikkoa sitten lähdettiin Linnean kanssa ihan normaalisti pienelle lenkille, että koirat saisivat juosta vapaana. Olin juuri päästänyt Uudin ja se oli juossut ehkä 2min kun huomasin, että pellolla ihan sen lähellä kävelee kissa -> kauhea kiire molemmille huutaa koirat pois. Innostin Uudia tulemaan vielä kovempaa sen jo juostessa minua päin, sillä seurauksella että se humahti suoraan välissämme olevaan pieneen ja kapeaan ojaan - jota se ei ilmeisesti huomannut kasvillisuuden takia, ajoitti hyppäyksensä jotenkin väärin tai ei ehtinyt reagoida vauhdin hurmassa. Mennessäni katsomaan mihin se oli jäänyt, näin että se vain makasi ojassa selällään liikkumatta ja ihan omituisessa asennossa. Hirveässä paniikissa Uudi ylös ojasta ja yritys saada jotain eloa siihen tai sen jalkoihin. Huomasin, että se kyllä hengittää ja ehkä ihan pienesti reagoikin, mutta vaikutti muuten ihan omituiselta. Linnea kävi juoksemassa puhelimen (eipä se tietenkään ollut edes mukana, mutta onneksi ei oltu kaukana) ja soitti johonkin mahdolliseen päivystykseen, ja lähdettiin viimein miljoonien soittojen ja soittoyritysten jälkeen päivystykseen Kälviälle. En voinut taas olla ajattelematta, että miksei me olla juuri nyt Helsingissä.

No, päivystävä tutki Uudin, mittaili kuumeen yms ja laittoi tippaan. Mitään se ei tuntunut aristavan, mutta oikean puolen jalat olivat ihan kylmät eikä vasemmissa ollut juurikaan kiputuntoa. Kummallakaan puolella ei minkäänlaista liikettä raajoissa, ei myöskään pään liikkeitä tai mitään. Epäilyt olivat pahimmillaan selkärangan murtuma, mutta lievimmillään jokin venähdys/traumaperäinen turvotus tms. Koska Kokkolassa ei ole mahdollisuutta ottaa koiraa yöksi ja lähimmät magneettikuvauslaitteet löytyvät Hyvinkäältä, eipä siinä paljon auttanut muuta kuin lähteä samantien taksilla Helsinkiin asti. Matkan ajan en voinut olla miettimättä kaikkia mahdollisia asioita joilla tämän olisi voinut välttää (miksi lähdin edes lenkille, miksi menimme juuri sitä reittiä, miksi päästin sen irti, miksi innostin sitä tulemaan niin kovaa, miksen lähtenyt viikonlopuksi kotiin jne...), vaikka ei niiden ajatteleminen ainakaan helpottanut yhtään.

Kun viimein noin aamuneljän aikaan pääsimme Aistiin, jätin Uudin sinne yöksi nesteytykseen ja siitä suoraan aamulla kuvauksiin. No, tulokset eivät olleet pahimmat mahdolliset, mutta eivät mitenkään mukavatkaan - selkäranka ei ollut poikki, mutta niskassa oli pieni murtuma josta välilevyainesta oli vuotanut selkäytimeen ja tyräytynyt, jolloin kaikki raajat olivat halvaantuneet. Leikkaus ei kuulemma ollut tarpeen/edes järkevää, joten ohjeeksi saatiin vain ahkera kuntoutus kotona ja fysioterapeutilla heti kun mahdollista. Jos se ei parissa viikossa näyttäisi edistymisen merkkejä, niin ennuste olisi kuulemma huono.

Nyt kun se pari viikkoa on kulunut, ennuste on erittäin hyvä ja melkeinpä varma. Uudi paranee ihan silmissä. Ensimmäisen viikon se vain makasi edes kummemmin päätään nostamatta, väänsi päätään vahvasti oikealle eikä saanut sitä ollenkaan käännettyä vasemmalle, eikä myöskään juurikaan innostunut mistään tai ollut muutenkaan oma itsensä. Vähitellen se alkoi nousta kyynärpäilleen, koukisteli jalkojaan, venytteli ja alkoi myös heiluttaa häntää. Tällä hetkellä se nousee kyynärpäilleen molemmilla kyljillä ollessaan, kääntää päätään ihan normaalisti vasemmalle, pääsee makuulta istumaan ja on myös noussut seisomaan pari kertaa (ei kylläkään itse noustessa pysy pystyssä), seisoo parhaimmillaan täysin ilman tukia, leikkii makuulla ollessaan ja kävelee itse pelkästään valjailla tuettuna. Kävelyhän on ihan haparoivaa, todella hidasta, välillä vasemmat tassut menevät väärinpäin ja se tosiaan todellakin tarvitsee tukea tai kaatuisi heti, mutta entiseen verrattuna se on paljon. Puoli vuottakin saattaa kestää että se kävelee/juoksee ihan normaalisti eikä siitä enää varmaankaan agikoiraa tai muuta fyysistä rasitusta vaativaa harrastuskoiraa saa, mutta kunhan nyt vain pääsisi kävelemään ja juoksemaan vapaasti. Ohje tosiaan oli että kunhan kuntoutuu niin ei tarvitse missään pumpulissa pitää, vaan saa omaan tahtiinsa kyllä juoksennella irtikin - mikä on Uudin kohdalla tärkeää ja erityisen hyvä juttu. En voisi kuvitellakaan että pitäisin tuota päätöntä sähköjänistä loppuelämänsä hihnassa rauhallisilla köpöttelylenkeillä. Tiedän että tuo irti pitäminen tuottaa itselleni kuitenkin henkisiä ongelmia ja näen vain kaikissa kivissä ja oksanpätkissä mahdollisuuden kompastua tai törmätä - onhan se nyt tullut todistettua että ihan mitä tahansa voi sattua. Pitäisi vaan silti pitää järki päässä ja olla olematta hysteerinen sen suhteen.

Nyt vain jatketaan sitten kotikuntoutusta, kävelyttämistä ja kaikista tärkeimpänä vesijuoksumattoilua.

Urpokesä

Jotenkin sitä jopa odottaa koulun alkua, että pääsisi treenaamaan ohjauksen ja kunnollisten häiriöiden alaisena. Sellaista treeniä ei ole varmaan ollut koko kesän aikana ollenkaan, suurin häiriö on ollut ohikulkijat koirineenpyörineenrullaluistimineen kun olen treenaillut jossain aseman edustalla, mutta ei se ole sama asia. Siinä häiriötä on jotenkin niin paljon että ne suodattuvat. Olin liian myöhään liikenteessä ja kaikki mahdolliset ohjatut tokoryhmät täyttyivät ennen kuin ehdin tuskin vilkaistakaan niihin päin. No ehkä ensi keväänä olen enemmän hereillä.

Olen kuitenkin treenaillut yksikseni jonkun verran, mutta täytyy myöntää että lähinnä pitääkseni jo opittuja taitoja yllä; seuraamisen mielekkyyttä, edestä perusasentoon kiepsahtaessa peräpään tehokasta käyttöä, nopeaa maahanmenoa, kontaktia vapautuksen jälkeenkin, seisomisen napakkuutta ja luoksetulon vauhtia. Näin kun rupesin miettimään niin olen hionut suurimmaksi osaksi vain liikkeiden osia, mutta kunnollisia liikkeitä olen ottanut vain aika harvoja kertoja. Paitsi paikallamakuuta tietysti, mutta sitäkin aika paljon ilman loppuperusasentoa, ettei ennakoi + sitten erikseen niitä maasta nousemisia. Ehkä se on ihan hyväkin nostattaa sitä motivaatiota, tarkkuutta ja nopeutta näillä pikkutekemisillä, koska ne eivät ole todellakaan pahitteeksi missään liikkeessä. Hakurullan hakemista olen treenannut muutaman harvan kerran, lähinnä sisällä. En saa ketään maalimieheksi ja ne pari kertaa kun ehkä saisi, en tajua ottaa rullaa mukaan. Tyhmä minä.

Ja lopussa muutamia kuvia lenkiltä Linnean kanssa, mukana myös Ruuti ja Ava. Käytiin vähän uittamassa koiria joessa, urpostin jopa ui! :D Yhden pienen kierroksen tosin, mutta silti. Ei se ole koskaan ennen uinut edes sen vertaa, vaikka kyllä se nytkin keskittyi lähinnä rannassa luttaamiseen ja kaislojen syömiseen. Mutta sitten kun Linnea yritti avustaa ja pidellä kiinni että saisi sen kunnolla uimaan, niin hyi ei. Ällö Linnea ja ällö vesi. Rapaojissa se kyllä juoksenteli senkin edestä ja haisi todella hyvältä.

Huomasin myös taas, miten ärsyttävä voi olla lintujen perässä juoksenteleva koira. Hyvin. Ärsyttävä. Ja miten ärsyttävä on myös sen omistaja, joka karjuu pää punaisena mutta tajuaa vasta liian myöhään ettei se sillä karjumisella koskaan tule ja menee repimään sen ihan itse pois sieltä. Komensin sen tulemaan vieressä takaisin tielle, ja kyllä se tuli eikä lähtenyt uudestaan niiden perään. Yritin  myös olla märehtimättä sitä koko loppulenkkiä ja keskityin pääasiassa kutsumaan sitä usein luokse, hyvällä palkalla. Ja kyllähän se tuli.

Klikkaamalla kuvat saa isommiksi! Näyttävät jotenkin oudoilta ja sumeilta pieninä.

Iloinen mieli korvaa puuttuvan älyn

Vierivä Uudi ei sammaloidu

Kevät! Ihanaa viimeinkin kävellä ulkona ilman takkia ja ottaa kuvia mukavassa auringonvalossa vielä kymmeneltä illalla. Ainoaksi huonoksi puoleksi voisi sanoa ötökät ja mudan määrän koirassa. Pääsee viimeinkin myös maastoon hakuilemaan ja pystyy treenaamaan pihalla.

Sitten se tärkein, eli terveys: tähystyksen tuloksena ei onneksi näkynyt kuin se jo arveltu krooninen gastriitti, joka nyt siis varmistui ihan biopsiallakin + näkyi että osa mahan rauhasista oli surkastunut. Asialle ei tehdä nyt mitään ilman oirehtimista, vaan toivotaan että se allergisoivat tekijä olisi ollut se nauta ja sen pois jättäminen sekä luonnollisemmat namitkin (ei nakkeja tms) auttaisivat ja pitäisivät sen kurissa. Jos/kun seuraava oksennuskohtaus tulee, Uudi joutuu melko pitkälle ja vahvalle kortisonikuurille. Pitää vain toivoa ettei siihen tarvitse ryhtyä. Satunnaisia nieleskelykohtauksia on nyt lähiaikoina ollut kaksi, mutta ne ovat loppuneet heti kun olen antanut yhden Antepsinin.

Käytiin Miksun kanssa lenkillä ja huomasi kyllä, ettei tuo ollut hoidossa ollessaan (minulla koulusta reissuviikko) päässyt juoksemaan irti ja oli kyllä päässyt aivot sammaloitumaan. Yritin ottaa siitä nättejä seisomiskuvia Miksun avustuksella, mutta se ei halunnut tehdä yhteistyötä ja karkasi viereiseen ojaan (sain siis sen jälkeen aikaiseksi vain tyylikkäitä ravistelukuvia remmissä). Se myös kyttäsi enemmän lintuja kuin pitkiin aikoihin, muttei onneksi lähtenyt kunnolla jahtaamaan yhtäkään vaan pysytteli ihan kivasti käskystä tiellä. Tykkään vain koko ajan enemmän tuon kanssa kulkemisesta monissa paikoissa, vaikka tietenkin edelleen tulee välillä takapakkia. Pitäisi vain muistaa luottaa siihen.

Eläinlääkärissä taas.

Turha kai se oli luullakaan että se tuolla edellisellä käynnillä olisi selvitetty, hoidettu ja ehkä hallinnassa. Lauantaina se oksensi ensimmäisen kerran taas, sen jälkeen kun oli haissut suunnilleen viemäriltä, röyhtäillyt ja ollut todella apea - ja tietenkin yöllä. Lähdin sen kanssa päivystykseen sitten sunnuntaiaamuna, kunhan olin saanut edes koko eläinlääkärin kiinni - mahtavaa opiskella pikkupaikkakunnalla, kun päivystykseen pääseminen vaatii noin miljoona soittoa ja kun sen ajan on saanut sovittua, täytyy körötellä taksilla kymmenien kilometrien päähän päästäkseen sinne. Siis siinä tapauksessa että eläinlääkärin ei tarvitse mennä auttamaan lehmää poikimisessa. Ei siinä mitään, en kritisoi itse eläinlääkäriä vaan lähinnä sitä, miten niiden paikkakuntien päivystys on hoidettu. Eihän asiakaskuntaakaan tietenkään ole niin paljon eikä siis niin usealle pieneläinklinikalle tiheine päivystyksineen ole kysyntää, mutta ei se ajatus siinä vaiheessa helpota kun sinne edes sen yhden kerran pitäisi päästä.

Kun nyt sitten viimeinkin sinne päivystykseen päästiin, Uudille laitettiin nesteytys (niskaan) + suoraan ihon alle pahoinvoinninestolääke ja närästyslääke. Kotiin taas päästyämme se oli jälleen pirteä, söi innokkaasti vähän jauhelihaa eikä enää oksennellut. Ell antoi reseptillä myös Cerenia-tabletteja pahoinvoinnin estoon ja ostin myös Nutrigeliä mahdollisia seuraavia oksennuskertoja varten. Varasin myös silloin ajan Mevetiin "kunnon" tarkastukseen, mutta tähystys + biopsia on vasta 20.4.

Noh, ma/ti-yönä alkoi sitten hyvin voimakas nieleskely, kakominen ja vaahdon oksentaminen. Silloin se ei mennyt muuten huonoksi, nukkui "kohtausten" välillä normaalisti kerällä eikä ollut mitenkään apaattinen. Aamulla soitin taas päivystävälle, mutta miten mahtavaa palvelua sainkaan - useampaan paikkaan soitettuani saldona oli se että joko eläinlääkäri sanoi suoraan ettei osaa auttaa, ei enää päivystänyt siihen aikaan (aamulla klo 8) tai vastaanottoapulainen ei osannut edes sanoa mitä voisin tehdä ensiavuksi kun en saa aikaa päivystävälle - vastaus oli, että "en minä tiedä kun en oo eläinlääkäri". Jaahas. Kohtauksen helpottaessa päätin sitten vain odottaa siihen torstaiksi varattuun aikaan, kunhan Uudin tila ei huononisi. Loppupäivä menikin rauhallisesti, keskiviikkona se sai jälleen pahan kohtauksen (nieleskeli, oksensi paljon vaahtoa + ruokaa ja Cereniat heti sen jälkeen kun se oli ne syönyt, yritti hulluna syödä lunta ja ruohoa) juuri ennen junalle menoa, mutta onneksi junassa kohtaus helpotti ja saimme matkustaa melko rennosti.

Mevetissä otettiin verinäyte, tunnusteltiin ja laitettiin tiputukseen (suoneen useamman tunnin ajan) - tämä käynti oli lähinnä ensiapu jonka tarkoituksena on vain oireiden helpottaminen, ja se tähystys on sitten myöhemmin. Verikokeista näkyi lähinnä kuivuminen, mutta myös pieni epäilys Addisonin taudin mahdollisuudesta heräsi - hyvin pienellä todennäköisyydellä, sillä jotkut muut (hienoa kun muistan tai tiedän mitä minulle puhutaan) arvot eivät olleet koholla, jotka taas yleensä kyseisessä taudissa ovat. Mitään lisäkokeita tämän asian osalta ei siis tehty, vaan ensin tehdään se tähystys (poissuljetaan IBD tms) ja mietitään vasta sitten muita vaihtoehtoja. Mukaan U sai nyt Antepsinia ja jatkan sen lisäksi Losecin ja Cerenian antamista + annan sille jonkun aikaa vain hyvin sulavaa ruokaa (lähinnä risottoa).

Vaikka en tietenkään haluaisi että siellä tähystyksessä tai näytteissä mitään näkyisi, olisihan se kieltämättä kuitenkin joiltakin osiltaan helpottavaa jos viimeinkin saataisiin se selville ja sanottaisiin että tästä se johtuu, syötät näitä lääkkeitä niin se pysyy kurissa. Ei tarvitsisi vain koko ajan seurata tilannetta ja ilmoittaa jos pahenee.Ymmärrän toki, ettei sitä välttämättä noin vain saa selville mutta olisihan se itselle mukavampaa.

Pikku allergikko

Miten koskaan ei saa sitä päivitystä aikaiseksi.

Käytiin kaksi viikkoa sitten viimeinkin "kunnon" eläinlääkärillä (sisätautiell) tutkituttamassa kunnolla mikä siihen Uudin ainaiseen oksenteluun on syynä. Olenhan siitä aikaisemminkin kysynyt eri eläinlääkäreiltä vaikka kuinka monesti muiden juttujen yhteydessä, mutta vastaus on aina sama: "se on syönyt jotain sopimatonta, saanut bakteereita jostain, oksentaa tyhjää mahaa tms - ei ongelmia kunhan ei kuivu". Se on ollut kuitenkin niin jatkuvaa ja ajoittain voimakastakin (etenkin lähiaikoina) ettei se voi olla "ei ongelmia", enkä usko että se tasaisin väliajoin syö jotain sopimatonta joka laittaa sen oksentamaan illalla. Lyhyesti selitettynä U on siis oksennellut melkein koko ikänsä noin kuukauden-parin välein muutaman kerran illalla, jonka jälkeen se on ollut aina normaali. Joskus oksentelujen välillä on saattanut olla puoli vuotta, joskus se on saattanut oksentaa useamman kerran viikossakin. Kuten nyt, kun viimein päätin viedä sen kunnon tutkimuksiin.

Jotakin siltä sitten löytyikin. Itse odotin jo pahinta eli jotain kasvainta tms. mahalaukussa, mutta mitään sellaista ei onneksi ainakaan tunnustelulla ja röntgenkuvien avulla löytynyt. Sen sijaan mahalaukussa näkyi hieman kaasua ja melko lievää tulehdusta, joka johtuu luultavasti allergian aiheuttamasta oireilusta, vaikka oireilua ei muuten näe. Virallinen diagnoosi on siis luultavasti allergiasta aiheutuva krooninen gastriitti eli mahalaukun tulehdus. Ja nyt kun ajattelen, se on erittäin järkeenkäypää ja tunnen itseni idiootiksi kun en ole tajunnut allergian yhteyttä tuohon, vaikka tiedän että Uudilla on allergioita monista siitepölyistä maissiin ja pölypunkkeihin. Olen luottanut sokeasti siihen että ne verikokeet näyttivät kaikki ruoka-aineallergiatkin, enkä osannut yhdistää niinkin itsestäänselvää asiaa kuin oksentelua allergiaan.

Koska vaiva on krooninen, sitä tuskin saa varsinaisesti parannettua, mutta sitä pitäisi kyllä saada hoidettua ja hillittyä. Uudi sai nyt 28 päivän mahalaukun happoja tasoittavan lääkekuurin (Losec), annan sille ruokaa vähemmän useamman kerran päivässä sekä muutan sen ruokavaliota. Eläinlääkäri ehdotti/suositteli tottakai siirtymistä hypoallergiseen nappulaan, mutta pitkän pohdinnan jälkeen en kuitenkaan siirry siihen ainakaan heti, vaan kokeilen aluksi barfia ilman nautaa ja vältän kaikenlaisia vehnää sisältäviä tuotteita, ne kun ovat ilmeisimmin yleisimmät allergian aiheuttajat. Ajatus nappuloiden syöttämisestä tuntuu niin vieraalta ja etenkin allergiselle, herkkävatsaiselle koiralle tuntuu loogisemmalta syöttää itse muodostettuja raakoja aterioita. En tiedä onko tämä se paras ratkaisu, mutta päätin kokeilla sitä ja jos oksentelua edelleen ilmenee, kokeilen sitten kunnon eliminaatiodieettiä tai sitä hypoallergista nappulaa. En jotenkin alitajuisen periaatteellisesti tahdo luopua barfista. Ja kieltämättä tuntuisi myös jotenkin vain oman työn helpottamiselta vaihtaa nappulaan heti kun raakaruuan syöttäminen vaatii vähän enemmän työtä. 

Ruokintaprojektin lisäksi on pakko aloittaa myös korvanpuhdistus- ja käsittelyprojekti, tai pikemminkin korvanpuhdistuksen sietämisen harjoittelu ja käsittelyharjoituksen stressaavissakin tilanteissa. Uudi pelkää jo itse korvanpuhdistuspulloakin, joten olen pitänyt sitä lattialla ja pöydällä ja välillä kädessä etenkin silloin kun Uudi syö. Yritän nyt edetä hitaasti ja siirtyä eteenpäin eli pullon tuomiseen korvan viereen vasta, kun se alkaa rentoutua pullon ollessa jossain lähettyvillä.  

-

Meille kuuluu tasan sitä mitä blogillekin.
Koko talvi on mennyt jotenkin säästöliekillä, treenaaminen on ollut hävettävän minimaalista ja ollaan keskitytty lähinnä lenkkeilyyn ja taitojen ylläpitämiseen. En ole käynyt hallilla treenaamassa kuin ehkä kerran tänä vuonna johtuen jatkuvasta karanteenissa olosta kennelyskäepidemian takia. Uudi ei siihen onneksi ole sairastunut (ainakaan ei ole oireillut), mutta se on aina nenutellut jonkun kanssa jolla on se ollut tai joka on tavannut jonkun jolla se on ollut -> 2 viikon karanteeni. Laskee motivaatiota kun pitää treenata joko pihalla tai kotona nyhjäten kovissa pakkasissa, mutta kyllä se pitää myöntää että on se motivaatio muutenkin ollut itseltä kateissa. Vasta nyt kun aurinko alkaa taas paistaa jopa melkein päivittäin (lämpimästi!) ja lumen melkein kuulee sulavan, se motivaatio taas nousee jostain. Pakko ottaa itseään niskasta kiinni, nyt aletaan taas treenata säännöllisesti ja suunnitelmallisesti. Jotain möllitokoja olen katsellut netistä, mutta eihän niitä ikinä ole sopivaan aikaan sopivassa paikassa.

Uudilla on taas jokin vaihe meneillään. Jokin "minua kiinnostaa kaikki paitsi sinä"-vaihe. Positiivista siinä on se, että nyt huomaan että sillä on oikeasti hallinta kuitenkin kunnossa. Vaikka sitä ei kiinnosta, se ei tarjoa kontaktia kovin ahkerasti eikä kuuntele "katos ur tännepäin"-kehotuksia, se tottelee silti jos sitä oikeasti käskee. Se tulee automaattisesti luokse lenkillä vaikka sillä olisi mieli jossain muualla - mitä se ei todellakaan tehnyt ennen tällaisten jaksojen iskiessä. Eli voin sanoa että ainakin siinä tavoitteessa ollaan nyt onnistuttu! Ainahan kaikessa on parannettavaa, mutta olen tällä hetkellä hyvin ylpeä pikku urksista.

Ainiin, ja silmäpeilauksessakin viimeinkin käytiin - tulos oli erinomainen (täysin terveet), mutta samaa en voi sanoa tuon käyttäytymisestä siellä. Sen yhden eläinlääkärikerran jälkeen kun sille laitettiin kc nenään, se on pelännyt ihan järjettömästi eläinlääkäriä. Odotushuoneessa alkoi jo pikkuinen tärinä, yritin siinä itse rauhoitella ja olla itse mahdollisimman rento ja menihän se lopulta makuullekin. Vaan hohhoi kun nostin sen pöydälle, se sai paniikkikohtauksen ja rauhoittui vasta pitkän ajan kuluttua kun sitä piteli kunnolla vain paikoillaan. Ja kun se ei enää rimpuillut, se kiljui niin kuin eläinlääkäri olisi siinä hiljalleen sitä teurastanut - oikeastihan se siis tuskin koski Uudiin. Kun hirmuinen toimenpide oli ohitse ja laskin sen lattialle, se oli jo enemmän ok ja jopa söi hoitajan tarjoamia nameja, istui siliteltävänä yms. Se pöytä on siis se suurin ongelma, ei ne ihmiset. Pakko ilmeisesti palata ihan perus käsittelyharjoituksiin myös stressaavissa tilanteissa ja etenkin pöydälle nostettuna. Nyt kun rupesin miettimään, sitä ei varmaan ole pitkiin aikoihin kukaan täysin tuntematon käsitellytkään.
Pitänee vielä mainita sekin, että Uudista on tullut yhä vain aikuismaisempi käyttäytymisessään muiden kanssa. Se suhtautuu mm. pentuihin kuin vanha kärttyinen täti; ne ovat ok ja saavat tallustella siinä lähistöllä, kunhan eivät kisko häntää/tassuja/kaulanahkaa, yritä syödä sen ruokia, ottaa sen leluja tai tehdä muuta yhtä typerää ja lapsellista. Ruoastaan ja leluistaan se irvistelee jos tarpeeksi lähelle tulee, kaulan ja tassujen nyhtämisestä se vain lähtee karkuun. Itse olen ihan tyytyväinen, koska se tulee kuitenkin niiden kanssa toimeen eikä tarvitse pelätä että se purisi, ja pihalla se kyllä rallittaa edelleen mielellään kaikkien kanssa. Ihmisiä se rakastaa edelleen ja olisi rapsuteltavana mielellään vaikka kolme tuntia putkeen, mutta en enää uskaltaisi antaa muiden ottaa siltä ruokaa suusta tms (ei sillä että vieraiden tarvitsisikaan ottaa) - ei se minulta mitään puolusta, mutta en enää luota etteikö se vierailta tai edes muilta tutuilta puolustaisi.

Kuvia ei taaskaan ole. Kännykällä onnistuin ottamaan tänään jonkinlaisia (huonolaatuisia) kuvia pellolta, mutta se johto on edelleen jossain näkymättömissä.

Myöhäiset tämän vuoden suunnitelmat

Kiirettä on pitänyt koulun "töiden" parissa, ja voisihan sillä yrittää selittää tätä pitkää päivitystaukoakin. Tai yksinkertaisesti sillä että olen laiska ja mitään ei ole tapahtunut. Aloitan jokaisen päivityksen aina samalla fraasilla.

Mutta sitten niistä suunnitelmista. Tälle vuodelle suunnitelmana oli ainoastaan kisavalmius ja tuon koiran yleinen järkevöityminen. Miten ne toteutuivat? Kisavalmius: ehkä. Yleinen järkevöityminen: ehkä. Kisavalmius sinänsä, että liikkeethän tuo osaa (edes jotenkuten, ei me niiden puolesta ainakaan mitään nollaa saataisi), mutta ongelmana on se mikä liittyy myös tuohon yleiseen järkevöitymiseen: keskittyminen ja kaiken ylimääräisen häsellyksen ja omien vaihtoehtojen pois karsiminen. Uudihan teki pentuna/nuorena paljonkin sitä, että se yritti jallittaa kaikessa, keksiä omia juttujaan kaikkeen ja se pyrki rallattelemaan kentällä mielensä mukaan niin paljon kuin pystyi. Sain sen karsittua kesän aikana kokonaan pois, se teki hyvin töitä (ehkä vähän vähemmällä innolla ja enemmän tavallaan "käskyn alla koko ajan", mutta se oli hanskassa). Ilmoitin sen jopa möllitokoon vaikka itse olen järkyttävä kisajännittäjä, mutta tyypillistä tuuriani että sain sitten keuhkokuumeen ja ne möllitokot menivät siinä, eikä sen jälkeen viime vuonna ollut sopivia möllitokoja lähellä - enkä todellakaan uskalla mennä virallisiin ennen ensimmäistäkään möllikoetta. Ja sitten kuinka ollakaan, se rallatteli tänä syksynä kentällä ensimmäistä kertaa melkein vuoteen - ja sen kerran jälkeen pian taas uudelleen. Epätoivo hiipi taas mieleeni eikä se ole vieläkään sieltä poistunut. Treeni-into laski huomattavasti vaikka joo, tiedän että nythän pitäisi nostaa kissa pöydälle ja treenata mahdollisimman paljon sellaisissa tilanteissa, että se saattaisi tuota tehdä ja estää se. Olen niin tehnytkin, mutta silti tuntuu toivottomalta - saanko ikinä tuota koiraa kunnolla hanskaan niin että pääsen sinne kokeeseen ja kisaamaan joskus. Ja miten sen teen, kun tuntuu että kaikki on kokeiltu ja nyt nekin millä olen onnistunut, pettävät ja tuo rallattelee taas. Kai sitten jatkan sillä samalla linjalla, eli mahdollisimman paljon hankalia tilanteita ja mahdollisimman vähän epäonnistumisia, jesjesmahtavaa jos se pitää kontaktia ja työskentelee, maailmanloppu jos se meinaa lähteä (en siis todellakaan lyö sitä, paiskaa maahan tms, ihan sama vaikka auttaisivat niin en halua kokeilla, enkä edes henk.koht usko tuollaisen auttavan).

Eli tämän vuoden tavoitteet ovat:
- yleinen järkevöityminen lisää, keskittyminen joka tilanteessa
- viralliseen kokeeseen pääseminen ja ALO1 olisi aika hienoa
- agitreenaus (kontaktit!) ja olisi hauska käydä joskus epiksissä (ei niinkään mikään tavoite)
- BH-valmius
- rullailmaisu viimeinkin kuntoon ja sen häsellyksen poistaminen haussa
Omia tavoitteitaan lukiessa tuntuu ettei minulla ole mitenkään ylenmääräisesti kunnianhimoa tai edes uskoa itseeni ja koiraani. Pitäisi oikeasti ottaa itseään niskasta kiinni ja ajatella että me saadaan se ALO1 ja me mennään sinne BH-kokeeseen eikä no mä ny treenaan sen kyl kuntoon mut en tiiä mennäänkö vielä kokeeseen oishan se aika hienoo mut en mä tiiä. Omat tavoitteeni ovatkin sitten jonkinlaisen kunnianhimon löytäminen ja sitä myötä tavoitteiden asettaminen korkeammalle, oikeasti niiden toteutus, oppiminen paremmaksi kouluttajaksi ja kisajännityksen lieventäminen.