Miten voi samana päivänä tai kahtena peräkkäisenä päivänä tuntea niin suurta rasitusta ja rakkautta samaa elikkoa kohtaan? Se on helppoa - hanki hieman alle tai yli 1v lapinporokoira.
Eilen oltiin juoksuttamassa koiria metsässä/pellolla, ja koko matkasta mukaan tarttui ainoastaan rapaa, hiekkaa, risuja, märkää heinää ja raivopäänsärkyä minulle. Uudi meinasi juosta autotielle, lähti huitelemaan todella kauas (minulle todella kauas on niin, että se hetkeksi häviää näkyvistä pitkään heinikkoon), ei taaskaan totellut ja lopulta vetäisi pään pannasta kun olin ottanut sen kaiken tuon takia kiinni. Ihanaa pelleilyä jälleen, kun se sitten ei antanut kiinni ja kurvasi karjuessani kyllä päin, mutta teki epärealistisen suunnanvaihdon ilmassa ja sujahti 2cm käsieni ohi. Ah, mikä rakas teinikoira (sain se kyllä sitten kiinni, ei se mihinkään karannut tms). Odotan että tuo joskus kasvaisi aikuiseksi ja palaisi siihen ihanuuteen mitä se joskus oli - vapaana käveli vieressäni, totteli pienintäkin kuiskausta ja piti visusti huolen siitä, etten vain karkaa sen näkyvistä. Toivon vain etten ole itse tehnyt mitään sen pilaamiseksi (mielestäni olen tehnyt kaiken aivan samoin kuin silloin kun sain sen sellaiseksi), vaan että se menisi vain itsestään ohi kun tietysti pidän parhaani mukaan yllä hyvää kontaktia, suhdetta ja luoksetuloa.
Illalla se sitten totteli kuin enkeli, oli ihan hiljaa (tai no mörisi suloisesti), kuunteli ja katseli mitä se saisi seuraavaksi tehdä - ihan samassa häiriössä kuin päivälläkin, joskaan ei tietenkään enää irti (tuo tottelemattomuus tiesi jälleen liinaa). Naksuttelin/parantelin vähäsen sisällä kontaktia, kumartamista, "kurrea", naaman hankaamista tassulla, pään kääntämisiä oikealle/vasemmalle ja laiskuuksissani opetin sitä keräämään omia roskiaan eli pahvipakkauksista revittyjä palasia. Teki töitä mielellään ja ihmeen monia toistojakin jaksoi. Illalla se oli olevinaan niin perässä seuraajaa, käpertyi viereen nukkumaan eikä meinannut saada huomiosta tarpeekseen.
Myöskin tänään käytiin juoksuttamassa koiria - aidatulla alueella - ja tuota sai oikein hätistellä jaloista leikkimään, kun se tarjosi istumista, maahanmenoa, sivulletuloa ja kaikkea muutakin mahdollista (palkkasin myös tottakai ja harjoittelin sitä luoksetuloa), nyt kun sitten olisi saanut mennä ja juosta omia haavepolkujaan, missä leijuvat vain toiset koirat ja metsien sulotuoksut. Nyt kun ei ollut mitään kiinnostavampaakaan (paitsi se toinen koira), niin kai siltä omistajaltakin voisi niitä herkkuja käydä kerjäämässä. Tuon jälkeenkin se oikeasti totteli palatessamme takaisin. Pienen koiran elämä on vaikeaa, kun aina ei tee mieli mutta joskus sitä kai voisikin jotain tehdä. Liian kiltti ei saa olla ettei pidetä itsestäänselvyytenä, muttei silti saa tehdä itseään inhotuksi ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti